B3. Akvaarion valo-novellin, Kesäyö-runon ja grafiikkavedoksen yhteydet toisiinsa

Vuonna 1984 ilmestyneessä yhteisteoksessaan Sydänpuu Leena Krohn ja Outi Heiskanen kuvaavat grafiikkavedoksen ja Kesäyö-runon avuin kesäyön hämyisyyttä ja salaperäisyyttä. Myös Leena Krohnin vuonna 1983 ilmestyneessä novellissa Akvaarion valo tapahtuma-aikana on kesäilta.
        Yhteisteoksessa Sydänpuu ilmestyneet grafiikanvedos ja Kesäyö-runo ovat vahvasti yhteydessä toisiinsa. Runossa runon puhuja kertoo, kuinka "hän" makaa jossain niin kaukana puhujasta, ettei kuule ukkosen jyrinää. Runon lopussa puhuja näkee tummuneet hirret, joilla hänen ystävänsä makaa, ja ymmärtää, että jotain on juuri päättynyt. Outi Heiskasen grafiikanvedos näyttää yleiskuvana lautalla, tai hirsillä, makaavan henkilön, jonka pää on verhottu vaalealla harsolla. Samanlainen verho toistuu myös Kesäyö-runossa, jossa puhuja kuvaa "hänen" olevan "kuin seittien vallassa kaikki, metsä ja talo / hän myös".
         Akvaarion valo-novelli ja Heiskasen grafiikanvedos ovat toisiinsa yhteydessä novellin motiivin kautta. Akvaarion valossa motiivina esiintyvä seinällä riippuva taulu muistuttaa kuvailultaan paljon Heiskasen grafiikanvedosta. Sekä novellissa esiintyvä taulu että grafiikanvedos ovat mustavalkoisia ja joissa henkilö makaa selällään kuin kuolleena harsokankaaseen kääriytyneenä. Taulussa niityllä makaava on henkilö kuitenkin elossa, kuten novellin kertoja toteaa: "Mutta kuollut hän ei ollut, sillä harsokangas, huone, koko kesäyö aaltoili hänen hengitystään. Grafiinkanvedoksessa henkilö ajelehtii lautan päällä tummassa vedessä, jonka voisi tulkita kuolemaksi, sillä kaikki muu kuvassa on vettä vaaleampaa.
         Kaikissa kolmessa teoksessa on teemana jonkun asian päättyminen. Heiskasen grafiikanvedoksen henkilön kulkeminen tummalla lautalla voisi kuvata elämän päättymistä, sillä henkilöä kuljettaa tumma vesi. Kesäyö-runossa puhuja kertoo lauseellaan: "ja tiesin jo päättyvän sen, mikä ikuista on", että jokin, jonka on uskottu kestävän ikuisesti, päättyy. Tämä voi esimerkiksi olla ystävyys, jonka uskottiin kestävän kaiken, tai rakkaussuhde, jota minkään ei pitänyt kaataa. Akvaarion valo loppuu myös ystävyyden päättymiseen ja yksinäisyyteen. Novellin kertoja tuntee kuinka seinällä riippuvasta kuvasta "hämärä tulvi tulvimistaan huoneeseen ja laajeni kuin vesirengas". Hämärä nousee novellin edetessä motiiviksi, joka kuvaa kertojan yksinäisyyttä.      
 

A4. Puhuja Maija Vilkkumaan Ei-runossa

 Maija Vilkkumaan vuonna 2003 ilmestyneessä runossa Ei runon puhuja on kuulijalle läsnä ensimmäisestä säkeistöstä alkaen. Runon kahdessa ensimmäisessä säkeistössä puhuja on minä, taikauskoinen nuori tyttö, jonka äiti ei päästä häntä menemään. Kahden ensimmäisen säkeistön jälkeen runossa tapahtuu asennonvaihto, kun runon puhujana ollut minä muuttuu ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. 

        Alkusäkeistöissä puhujalla on pyytelevä, mutta vielä mieluisa sävy. Alussa puhujaan on helppo samaistua, sillä hän, kuten varmasti jokainen joskus, tuntee sosiaalista painetta siitä, että "kun jokainen muu menee" ja pelkää jäävänsä ulkopuoliseksi.
 Runon loppuun kohden tultaessa puhujan sävy muuttuu aggressiivisemmaksi, kuten esimerkiksi säkeessä "hän huutaa: päästä mut ulos jumalauta".  Puhujan muuttuneesta sävystä huolimatta äiti ei päästä tytärtään lähtemään.

        Ei-runo on juonellinen runo, joka tarkastelee läheltä tytär-äiti-suhdetta. Runon puhuja kasvaa runon edetessä pyytelevästä ja tottelevasta tytöstä realistiseksi ja toimeentarttuvaksi naisenaluksi, joka "tietää etteivät taiat enää auta".  Säkeessä "tytär riuhtoo lukkoo mut se ei aukee" osoitetaan, että lukko, jonka voidaan tulkita symboloivan äidin suojaavaa muuria, pitää tytärtä suojassa maailmalta murrosiänkin ajan. 

         Runon lopussa tytär karkaa kotoa, eikä kuule enää tupakka suussaan nukahtaneen äitinsä tuskan huutoja keskeltä tulipaloa. Säkeissä "mutta tytär on kaukana ja lähellä kuuta" osoitetaan, että tytär on vapaa ja kasvanut naiseksi, sillä kuu symboloi yleensä naista ja naisellisuutta.